Yhdestä kissasta tulikin kolme

Eilisen esittelyn jälkeen ajattelin tänään kertoa kuinka meille oikein tuli kolme kissaa.

Olin koko lapsuuteni allerginen eläimille, varsinkin kissoille. Naapurissani asui kuitenkin kissoja, joita kävin lähes päivittäin leikittämässä. Ne olivat minulle hyvin tärkeitä ja rakkaita ja päätin, että minullakin olisi joskus oma kissa. Myös isäni oli pahasti allerginen, joten elin koko lapsuuteni ilman karvaisia lemmikkejä.

Sitten kun suunnittelin muutoa poikaystäväni luokse haaveilimme omasta koirasta, lähetin jopa viestin eräälle kasvattajalle. Kuitenkin kävi niin, että innostuin selailemaan kissojen myynti-ilmoituksia ja lapsuuden haave omasta kissasta alkoi tuntua tärkeämmältä ja tärkeämmältä. Niinpä kun näin ilmoituksen kilpparikuvioisesta naaraasta, jolle odotetaan pian pentuja, otin ilmoituksen jättäjään yhteyttä ja pyysin ilmoittamaan, kun pennut syntyvät. Tuo kyseinen viesti muutti tulevaisuuttani enemmän, kuin olisin silloin osannut kuvitellakaan. Nimittäin muistaakseni noin viikon päästä pennut syntyivät ja vapaana oli vielä kaksi valkomustaa pentua. Varasin toisen niistä näkemättä edes kuvaa, sillä minulla oli sellainen tunne, että tässä on nyt se pentue, jota olen odottanut.

Vanhempani eivät pitäneet kissanhankinta-ajatuksesta, sillä olinhan allerginen. Ajatukseni kuitenkin oli, että siedättyisin kissalle lopulta. Olin valmis kestämään silmien kutinaa, ihottumaa, nenän vuotamista ja vähän vakavempiakin oireita, kunhan vain saisin kissan. Niinpä kun olimme matkalla mökille lomaa viettämään, kävimme menomatkalla katsomassa tätä poikaa, jonka olin varannut ja nimennyt jo Urhoksi. Ja en voi sanoa muuta, kuin että olin heti myyty!


Vai voitteko muka itse vastustaa tuota katsetta? Ja katsokaa tuota pikkuruista tassua! Urho oli aivan ihana pallopää, jolla oli hassut vanhan miehen kulmakarvat ja silmäpussit. Urhon valitsin kahdesta pennusta kivemman kuvioinnin ja sileämmän turkin vuoksi. Ja en voi kun ihmetellä kuinka mahtava herra siitä onkaan kasvanut! Olen monesti ihmetellyt tuuriani; varasin summassa kissanpennun näkemättä yhtään kuvaa koko otuksesta tai sen emosta ja sain niin valloittavan kissan, että toista ei helposti löydäkään, ainakaan silloin käytössä olleella metodilla.



Tässä kuvassa vielä Urho etualalla, taustalla Iines ja muuta pentuetta. Ja kuten aikaisemmin kerroinkin, oli emo niin mahdottoman ystävällinen ja ihana tapaus, etten epäröinyt hetkeäkään kyseisen pennun ottamista. Vaikka hiukan minua kyllä harmitti, että kilpparitytöt oli pentueesta jo varattu. Niinpä siis jätin Urhon kasvamaan ja kärsin hiljaa kutiavista silmistä automatkaa jatkaessamme. Sen koommin ei kuitenkaan ole yhtäkään allergiaoiretta ilmennyt. Itseasiassa atooppinen ihoni on voinut kissojen tulon jälkeen hieman paremmin.

Iineksen lisäksi samassa paikassa oli toinenkin kilpparikissa, Nelli, joka odotti pentuja. Rupesin sitten miettimään, että pitäähän sitä kissalla kaveri olla ja Nellin pentujen synnyttyä varasin yhden pennun. Tälläkin kertaa mustavalkoisen, sillä kilpparit oli varattu. Nelli oli myös mukava kissa, mutta ei aivan yhtä tunnollinen emo kuin Iines. Pentujen ollessa reilun parin viikon ikäisiä menimme valitsemaan omaamme. Minä olisin valinnut eri pennun kuin mieheni, mutta lopulta taivuin hänen tahtoonsa, sillä hän sanoi valitsemansa kissan olevan Batcat!


Kissalle tuli sitten nimeksi Vilho ja se oli ihan hassu. Se maukui koko ajan kun pidin sitä kädelläni, se oli hassun raidallinen, sen turkki hapsotti ja se oli vähän nuhjuinen kaikin puolin. Eivätkä nuo pentuna harittaneet silmät yhtään lisänneet sen vakavastiotettavuutta!

Urhosta puolestaan oli tuolloin jo kasvanut hieno 7-viikkoinen hurmuri.


Kuvassa sylissäni on siis Urho ja Iines. Urho nukahti pian kuvan ottamisen jälkeen syliini, jossa molemmat viihtyivät siihen asti, että meidän täytyi lähteä takaisin kotiin.

Sitten Urho tuli kotiin ja pian sen jälkeen myös Vilho. Ensimmäiset kaksi viikkoa, kun Urho oli meillä yksin, olivat aivan kauheat! Urho riehui öisin sängyllä ja halusi jatkuvasti leikkiä, joten minun täytyi pitää taskussani lelua koko ajan, että voisin tarvittaessa harhauttaa Urhon pois kimpustani. Kun Vilho tuli, purki Urho ylimääräisen energiansa Vilhon kanssa leikkimiseen ja rauhottui onneksi huomattavasti. Minkäänlaisia kotiutumisongelmia ei ollut ja Urho tykkäsi nukkua sylissäni jo parin päivän päästä kotiutumisestaan.


Urho oli valtava pentu. Tullessaan meille se painoi 2,2 kiloa. Kauhuissani luin kissaforumilta, että samanikäisinä yhtä paljon tai enemmän olivat painaneet vain kaksi suurinta rotua, eli maine coon ja ragdoll paria poikkeusta lukuunottamatta. Ja suuri kolli Urhosta sitten kasvoikin, se painaa nyt 5,6 kiloa, tosin sillä on ehkä parisataa grammaa ylimääräistä vatsamakkaroissa.;) Kuvassa Urho on siis 12-viikkoinen.

Vilho taas oli vielä luovutusikäisenäkin pieni pirpula. Meille tullessaan se ei pelännyt mitään. Urho murisi ja sähisi sille aluksi, mutta sitten mentiin jo rallia ympäri huonetta. Vilho ei ollut moksiskaan oudosti ääntelevästä jahtaajasta ja seuraavana iltana maattiinkin jo vierekkäin sohvalla ja Urho nuoli tulokkaan puhtaaksi ja tutun hajuiseksi.



Toivon, että teksti ei ole ollut liian pitkä ja että edes joku jaksoi lukea tänne asti. Nyt nimittäin on Viuhtin vuoro. Meillä oli siis ollut kaksi kissaa hetken aikaa ja rakastin niitä kovasti. Sitten sain viestiä Nellin ja Iineksen omistajalta, että Iines odottaa taas pentuja. Ilmaisin hienovaraisesti tässä vaiheessa, että voi kun olisi kiva ottaa siitä pentueesta kilpparityttö joukon jatkeeksi, jos semmoinen tulee. Niinhän siinä kävi, että jo parin päivän päästä Iines synnytti ja pentueessa oli kuin olikin hyvin paljon Iinestä muistuttava tyttö. Sitten seurasi se vaikein vaihe, eli miehen suostuttelu. Kyllä siihen päiviä meni, mutta onnistuin lopulta. Sitten pentu meille varaukseen ja luovutusikäisenä kävimme sen nappaamassa mukaamme. Ja voi että miten söpö otus se oli! Sillä oli valtava pörröturkki ja niin söpö naama, etten tiedä mitään niin söpöä! Ja kun söpöys yleensä mielletään fyysiseksi ominaisuudeksi, niin Viuhtin tapauksessa söpöys on ehdottomasti myös luonteenpiirre.:)




Viuhtin kotiutuminen meni lähes yhtä nopeasti kuin Vilhonkin ja nyt meillä asuu kolme kissaa, jotka nukkuvat mieluummin yhdessä kasassa kuin yksin, leikkivät yhdessä jatkuvasti ja aivan selvästi nauttivat toistensa seurasta. Kertaakaan en ole nähnyt tappelua tai kiusaamista, vaikka välillä melko rajujakin painileikkejä riittää. Toivottavasti sopusointu säilyy myös Viuhtin pentujen saamisen jälkeen.